Politiikasta

Viimeisen vuosikymmenen aikana monella taholla on ihmetelty nuorison poliittisen aktiivisuuden laantumista. Niin Etlarissakin 8. elokuuta.

Poliitiikalla ei juuri ole nuorisolle tarjottavaa. Valtapuolueet tarjoavat vain eräänlaisen vaikuttamisen pakettiratkaisun, eivät kanavaa hienosyiseen mielipiteiden ilmaukseen. Pienemmillä järjestöillä ja yksittäisillä ihmisillä taas ei suhteellisesta vaalitavasta johtuen juuri politiikan eturiviin asiaa ole. Nollakasvuisessa väestössä nuoriso on nimenomaan pienryhmä. Lisäksi hyvä veli ‐järjestelmä, poliittisen vastuun periaate, edustajien pitkät toimiajat sekä poliittisen järjestelmän yleinen raskaus takaavat, että äänestäessään nuori luovuttaa vähän valtansa täysin hallintansa ulkopuolelle. Kaiken kukkuraksi politiikka on pitkään ollut varsin sisäänpäinkääntynyttä ja seurannut kähmintä on alentanut alan arvostusta merkittävästi. Ei‐puoluepoliittisella vaikuttamisella taas on Suomessa varsin heikko asema ja näin se vain harvoin toimii osallistujan eduksi. Suora toimintakin pääsee otsikoihin lähinnä tuomioita luettaessa.

Toiseksi, tehokas vaikuttaminen kysyy vahvoja eturyhmiä. Lakkoaseen, taloudellisten resurssien ja kunniavelkojen puutteessa nuorten on kuitenkin varsin vaikeaa sellaista rakentaa. Kun nyt nuorisoon voi investoida vain vuosikymmenten aikajänteellä, on melko selvää mitä nuorten edulle poliittisessa mankelissa tapahtuu. Itse asiassa nuorille sopivien työpaikkojen ja asuntojen puute, sosiaalijärjestelmän yleinen raskaus sekä kannustinloukut usein johtavat siihen, että nuori elää miltei kädestä suuhun. Tällaisessa tilanteessa ei sen enempää riippumattomalla ajattelulla, ideologioihin sitoutumisella kuin politikoinnillakaan paljon saavuteta. Lisäksi nekin, joilla moisia paineita ei ole käyttävät nuorisoon kohdistuvien lisääntyvien vaatimusten tähden aikansa tuottavammin, vaikkapa opiskeluun tai työkokemuksen hankkimiseen.

Viimeiseksi, vallitsevat asenteet ovat melko epäsuotuisat nuorten toimivalle vaikuttamiselle. Nuorten korkealle arvostama tasa‐arvoisuus estää aggressiivisen johtoaseman tavoittelun ja sosialistinen ideologia on jo aikaa sitten nostanut rehellisen työn arvona johtoaseman rinnalle. Samaa tasapäistävää linjaa pitää yllä myös kasvatusvastuun ja sukupolvien välisen tiedonsiirron liukuminen kouluille ja rahvaanomaiselle valtamedialle. Oma osansa on myös yhteiskuntamme omakseen ottamalla paternalismilla—vanhemmat eivät ole tottuneet todellisen vallan luovuttamiseen eivätkä nuoret sen käyttöön. Nuorisokulttuurikin osaltaan ylläpitää homogeenista asenneilmastoa ja vahvaa sosiaalista kontrollia—esim. Lahdessa on varsin helppo leimautua homoksi, kettutytöksi tai narkomaaniksi mikäli tällaisiin kuumiin aiheisiin sattuu kajoamaan.

Kun vielä otetaan huomioon nuorten kuitenkin melko turvattu asema Suomessa, saadaan tilanne jossa ideologioille ei ole niin tilausta kuin kannattajiakaan ja reaalipolitiikkakin tuntuu aivan liian kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Näin nuoriso uppoaa kaupallisen nuorisokulttuurin puolueettomaan todellisuuteen ja perinteinen vaikuttaminen jää. Yhteiskunnan olisi jo aika huomata tapahtunut murros ja pyrkiä korjaamaan sen syitä sen sijaan että tyydytään loputtomasti päivittelemään nuorten lisääntyvää passiivisuutta.