Ilkka Kokkarinen esitti blogissaan mielenkiintoista kritiikkiä argumentaatioanalyysia kohtaan. Nähdäkseni Kokkarinen kuitenkin lähestyy aihetta hyvin nurinkurisesta lähtökohdasta. Argumentaatiovirheet, osana argumentaatioanalyysia, ovat vanhin osa luonnollista (toiselta nimeltään informaalia) logiikkaa. Ne ovat lähteneet klassisesta logiikasta ja sitoutuvat erottamattomasti tieteellisen menetelmän kehitykseen. Jotta voisi ymmärtää miksi argumentaatiovirheillä on todella painoarvoa, pitää ensin ymmärtää miksi tieteellinen keskustelu seuraa tiettyjä kaavoja. Lähdetäänpä siis pohjalta.
Tieteen ja rationaalisen ajattelun lähtökohta on ihmisen tarpeessa ymmärtää, selittää ja ennustaa itsessään, luonnossa ja toisissa ihmisissä ilmeneviä säännönmukaisuuksia. Jo varhaisessa vaiheessa ymmärrettiin, että nämä prosessit ovat kausaalisia—tietyistä ennakkoehdoista seuraa johdonmukaisia, ennakoitavia seuraamuksia. Nämä seuraukset ovat vääjäämättömiä, pysyviä ja meistä riippumattomia—ts. on olemassa objektiivinen todellisuus jonka lait ovat meidän päätäntävaltamme ulkopuolella. Tämä tieteen (ja länsimaisen maalaisjärjen) perusolettamus on niin itsestäänselvä, että sitä ei nykyään yleensä tavata auki kuin tieteenfilosofian yleisesityksissä. Usein ei muisteta sitäkään, että tällaiset itsestäänselvyydet eivät ole aina olleet itsestäänselviä. Niinpä helposti unohdetaan, mistä tieteen kivitaulut ovat tulleet, sekä miksi niiden käskyjä seurataan.
Klassinen logiikka on ehkä syvin ja iäkkäin esimerkki tieteellisestä itsestäänselvyydestä. Sitä vastaan on helppo kapinoida, koska se tuntuu niin toivottoman mustavalkoiselta ja askeettiselta. Ehkäpä sen takaa löytyisi jotakin mukavampaa, käyttökelpoisempaa ja rikkaampaa, varsinkin monimutkaisten, inhimillisten asioiden kuvaamiseen?
Tämä on kuitenkin väärä tapa katsoa asiaa. Klassinen logiikka on nimittäin pohjimmiltaan tyylitelty, formaali kuvaus kausaliteetista. Se on meidän teoriamme siitä, miltä kausaalisuhteita onnistuneesti kuvaavat teoriat näyttävät. Koska tiede yrittää määritelmän mukaan selittää näitä kausaalisuhteita, oletamme, että kaikki tiede on loogista. Edelleen uskomme, että teoria jonka loogisessa kudoksessa on aukkoja on joko riittämätön (se ei selitä ilmiöitä jotka olemme havainneet, eli tarvitsemme lisää aksioomia), väärä (se ennustaa olemattomia, eli tarvitsemme eri aksioomat) tai ristiriitainen (ristiriidasta seuraa aina mitä tahansa, eli aksioomia oli liikaa). Miksi? Koska jos kausaatiossa olisi tällaisia aukkoja, todellisuudessa ei olisi mitään järkeä—elektronit asettuisivat radoilleen niin halutessaan, eikä materiaa olisi olemassa.
Klassisen logiikan hylääminen tarkoittaisi siis pohjimmiltaan kausaliteetin hyläämistä, tai ainakin uudelleenformulointia. Tällaiseen ei ymmärrettävästi pitäisi lähteä kevyesti: on kyseenalaista voidaanko klassista logiikkaa seuraamatonta tiedonalaa enää kutsua tieteeksi, tai luonnollista logiikkaa seuraamatonta keskustelua järkeväksi. Sillä jos näitä sääntöjä ei seurata, nähdään, että tiede ei enää selitä eikä ennusta. Siitä on tullut mielivaltainen peli, hieman kuin taiteesta tai uskonnosta.
Samasta syystä logiikkaa ei voida noin vain hylätä edes arkipäiväisissä asioissa. Jos esimerkiksi uskomme teoriaan, jonka mukaan rikollisuus aiheutuu köyhyydestä, mutta teoria on ristiriitainen, sen perusteella tehty politiikka luultavasti epäonnistuu surkeasti, ihan vain siksi että kausaatio etenee omalla painollaan. Jos kannattamme teoriaa jonka mukaan menestys elämässä seuraa päivittäisestä kaapinhengelle uhratusta viilipurkista, voi hyvin olla, että menestyksemme jää vaillinaiseksi, kun menestys olikin todellisuudessa seurausta ahkeruudesta. Ainoa tapa päästä eroon tällaisista viallisista arkiteorioista on huomauttaa, että ne eivät selitä aihettaan tai kestä testausta, eikä niihin näin ole syytä uskoa. Niin arkista kuin tämä onkin, kyseessä on pohjimmiltaan tieteellisen menetelmän sovellus.
Toki pitää aina muistaa, että formaali logiikka on myös puhdasta metateoriaa. Se ei suoraan kerro miten asiat toimivat, vaan on formalismi jonka päälle teoriamme rakennamme. Se on reunaehto tieteen epistemologialle, muttei muuta. Samoin luonnollinen logiikka on reunaehto arkipäiväisemmälle teorianmuodostukselle. Kumpikaan ei ole aprioristinen, ylhäältä annettu totuus, vaan samanlainen teoria kuin muutkin: me loimme ne aikanaan abstraktioina fysikaalisista intuitioistamme. Ne eivät siis myöskään missään mielessä sanele todellisuuden rakennetta: ehkä pahin kvanttimekaniikan aikaisista haasteista oli, että se näytti rikkovan suoraviivaisen newtonilaisen determinismin ja tuovan mukaan satunnaisuuden. Mutta kamalan hyviä ja hyödyllisiä teorioita ne kyllä ovat.
Tästä päästään sitten sulavasti tieteen fallibilismiin. Tieteellisessä diskurssissa ei koskaan todisteta pitävästi yhtään mitään. Ei edes puhtaassa matematiikassa—me emme voi milloinkaan olla täysin varmoja etteikö päättelyyn olisi sittenkin eksynyt joku virhe. Sen sijaan tiede tuottaa mahdollisimman uskottavia, kattavia, yksinkertaisia ja ennustavia selityksiä. Siinä ei ole kysymys totuudesta, vaan totuuden tavoittelusta ja saadun tiedon tehokkaasta esityksestä. Se etenee falsifioinnin keinoin, eli aktiivisesti löytämällä vikoja nykyisistä teorioista. Ei siis toteamalla nykyiset teoriat oikeiksi, vaan etsimällä niiden virheet, ja sitten löytämällä selityksen, joka kattaa ongelmatilanteenkin. Tiede hakee puhtaasti ymmärrystä ja hyviä syitä uskoa, eikä koskaan sokeaa aprioristista uskoa.
Juuri tämä sitten myös nostaa tieteen ja sen käyttämät menetelmät puhtaan intuition ja feelgood‐argumentaation yläpuolelle.
Nyt onkin sitten jo helppo nähdä, että Kokkarisen haaste on esitetyssä muodossa merkityksetön. On mahdotonta perustella fyysiseen maailmaan liittyviä tosiasioita pelkällä logiikalla. Jos haluamme puhua todellisuuden epätrivialiteeteista, joudumme tuomaan keskusteluun mukaan suoraan todellisuuden rakenteeseen liittyviä epävarmoja teorioita, ja heti kun tämä sallitaan, päädymme tieteelliseen diskurssiin. Paras vastaus jonka Kokkariselle voi siis antaa on passittaa hänet lukemaan jotakin fysiikan perusteosta—se kertoo hyvin epätriviaaleja ja merkityksellisiä asioita todellisuudesta muodossa, joka välttää viimeiseen saakka argumentaatiovirheitä. Tätä Kokkarinen ei kuitenkaan luultavasti tarkoittanut, koska kyse ei ole enää puhtaasta loogisesta todistamisesta.
Samaa tietä menee myös Kokkarisen toteamus, jonka mukaan: Koko hommassa
on selvästi taustalla jonkinlainen ihmeellinen oletus siitä, että
kaikkien väitteiden totuus tunnetaan apriorisesti.
Väitteiden
totuudella ei ole sinänsä mitään tekemistä niiden loogisen validiuden
kanssa, ennen kuin oletamme, että väitteet kuvaavat kausaatiota. Tällöin
niiden kuitenkin pitää olla loogisia, koska muuten emme kuvaa
väitteillämme asioita jotka toimivat kuten ympäröivä todellisuus näyttää
toimivan. Samoin väitteiden loogisesta validiudesta ei seuraa sinänsä
muuta kuin että ne muodostavat osan jotakin mahdollista koherenttia,
kausaalista teoriaa. Suurin osa tällaisista teorioista on tietenkin
pahasti väärässä, kuten tieteenhistoriasta ja kaapinhengistä
tiedämme.
Luonnollinen logiikka, ml. argumentaatiovirheet, on toki paljon muutakin kuin ihan vain formaalia logiikkaa. Se on oma tieteenalansa, jonka tulokset strukturoivat tapaa jolla tieteestä keskustellaan. Se on siis osa laajempaa tieteellistä menetelmää, ja reunaehto myös tieteen käytännölle.
Lisäehtoja tarvitaan koska tiede ei elä tyhjiössä. Sen olemassaolo on inhimillisen toiminnan ansiota, ja sen elinvoimaisuus on kytköksissä siihen miten sitä käytännössä kehitetään. Mikäli tiedemiehet tekevät typeryyksiä, tiede menee pilalle. Suurin osa virheistä on nimetty ja niistä puhutaan, koska niihin lankeaminen on helppoa mutta tarkoittaisi luopumista kausaatiosta, selittävyydestä, tehokkuudesta tai muusta tarpeellisesta. (Esim. elektronin käyttäytyminen eri tilanteissa johtuu siitä, että kanssakeskustelija on ruma—ad hominem.) Tätä me emme voi sallia, mikäli haluamme teorioidemme todella kertovan jotakin vajavaisuuksistamme riippumattomasta objektiivisesta todellisuudesta. (Esim. lähdemme siitä, että elektronien käyttäytymistä tulee selittää elektronin testattavista ominaisuuksista lähtien.) Niinpä tarvitsemme käsitteitä ja teorioita, joilla analysoida omia virheitämme, ja välttää niitä. Luonnollinen logiikka täyttää myös tämän laajemman tarpeen.
Tässä vaiheessa nähdään sekin, että virhelistat ovat välttämättä aina vaillinaisia. Luonnollinen logiikkakin on, tieteenalana, fallibilismin piirissä. Jotkut sen tuottamista säännöistä ovat jopa virheellisiä (luonnollisen logiikan piirissä on viime aikoina alettu ajatella, että Kokkarisen mainitsemat ad auctoritas ‐argumentit ovat todella tietyissä tilanteissa valideja). Lisäksi virhelistat eivät todellakaan kata koko luonnollisen logiikan tietämystä—todellisuudessa niissä vain kuvataan virheitä selittämättä sen tarkemmin miksi ne ovat virheitä, miksi niihin on helppo langeta, miten ne voidaan välttää, ja niin edelleen. Luonnollinen logiikka tutkimusalana kattaa kyllä nämäkin osat. Virhelistat ovat siis pohjimmiltaan vain eräänlaisia monituhatvuotisia FAQ‐listoja helposti tehdyistä munauksista, jotka sekoittaisivat keskusteluun tieteelliselle maailmankuvalle haitallisia ajatusmalleja. Ne eivät ole koko tarina, eivätkä ne edusta lopullista totuutta. Mutta jälleen, ne ovat kamalan hyödyllisiä.
Tiede ei sitten ole laskentaakaan. Se ei etene koneellisten sääntöjen mukaan havainnosta uuteen tietoon, vaan on pohjimmiltaan intuition, ymmärryksen, yrityksen ja erehdyksen sanelema prosessi. Sen tuottaman tiedon määrä ja laatu ovat täysin riippuvaisia tiedemiesten käyttämien menetelmien tehokkuudesta, tiedonsiirron nopeudesta, keskustelijoiden nerokkuudesta ja vastaavista inhimillisistä tekijöistä. Niinpä hyvällä argumentaatiotyylillä on myös tällaiseen tehokkuuteen liittyviä tehtäviä. Se ohjaa keskustelun suuntaa, tyyliä, rytmitystä ja muuta vastaavaa siten, että keskustelu on mahdollisimman tuloksellista. Tästä esimerkkinä vaikkapa ad hoc ‐virhe—kukaanhan ei toki voi a priori tietää etteikö UFO:jen näkymättömyys todella johtuisi siitä että UFO:t eivät halua tulla nähdyiksi, mutta olisi hyvin tehotonta ja harhauttavaa mikäli rupeaisimme olettamaan ujoja UFO:ja tai, klassisempana esimerkkinä, planeettoja taivaankannella ympäriinsä työnteleviä enkeleitä.
Edelleen, argumentaatiotyyli liittyy olennaisesti siihen laajempaan rakenteeseen jota tieteen epistemologiaksi kutsutaan. Tieteellisellä tiedolla on tietty rakenne, eikä se ole täysin sattumanvarainen. Näin on, koska tiedon tulee olla tehokasta, tiivistä ja hyödyllistä jotta se täyttäisi tehtävänsä. Argumentaatioon tämä kytkeytyy siten, että käytettyjen argumenttien rakenne vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ymmärrämme teoriat. Niinpä väittelyn säännöt toimivat myös nopeina peukalosääntöinä, jotka olemme huomanneet hyödyllisiksi strukturoidulle ajattelulle. Tästä esimerkkinä vaikkapa dicto simpliciter—kukaanhan ei toki sano, etteikö yleistys voisi olla täysin validi (omasta mielestäni esim. verot todella ovat varkautta), mutta on tiedon rakenteelle haitallista mikäli emme myönnä sekä poikkeuksilla höystettyjen yleisten teorioiden että kattavien poikkeuksettomien teorioiden tarpeellisuutta. Samoin keskustelussa käytetyt argumentit ovat usein myös osa teoriaa itseään, jolloin niihin pätevät kaikki ne reunaehdot joita tieteelliselle tiedolle asetamme—tästä päästään occamin partaveitsiin, humen giljotiineihin ja muihin, joita ei kai yleensä pidetä suoranaisina argumentaatiovirheinä.
Summa summarum, ne välineet joita tiede on kehittänyt keskustelun ja
tutkimuksen sulavoittajiksi ovat täsmälleen yhtä hyödyllisiä
arkipäiväisessäkin elämässä. Länsimainen elämäntapa ei ole niin
tiedekeskeinen siksi, että olemme nostaneet tieteen jumalaksi jumalan
paikalle
. Se on sitä koska tieteellinen menetelmä on paras tunnettu
tapa hallita hyödylliseen tietoon tähtääviä prosesseja joista
jälkiteollisen yhteiskunnan arkielämäkin valtaosin koostuu. Tämä on
sitten lopulta se syy miksi argumentaatioanalyysikin on niin olennaista
ja yleispätevää: jos me emme tunnusta sen arvoa, me heitämme
ensiarvoisen tärkeän ajattelun työkalun vessasta alas. Moisesta ei voi
nykyaikana olla kuin haittaa.
Viimein täytyy kai sitten vielä sanoa pari sanaa siitä miten tieteen, keskustelun ja tiedon käsitän, ja miksi. Ylläolevasta tietysti näkyy, että puhun aiheesta luonnontieteen filosofian näkökulmasta. Itse kuitenkin katson, että kyseinen tiedonkuva sopii paljon laajemmaksikin tiedon ja rationaalisen ajattelun raamiksi. Suomeksi, olen viime aikoina ajautunut Popper‐fanikultin jäseneksi. Tässä ajatusmaailmassa kaikki keskustelu asioista (vastakohtana smalltalkille) on pohjimmiltaan analogista luonnontieteellisen debatin kanssa, ja kaikki tarkoitushakuinen inhimillinen tieto sen tiedonkuvan piirissä. Aina lähtien pikkulapsen muodostamasta teoriasta, jonka mukaan nälkä lähtee nopeammin ja vähemmällä sotkulla kun lusikan vie suuhun saakka. Mikäli siis puhumme kenen tahansa kanssa mistä tahansa asia‐aiheesta, uskon, että luonnollisen logiikan peukalosääntöjä ja lakeja (ml. argumentaatiovirheiden välttäminen) tulisi aina soveltaa.
Popperilaisuus on hieman hämärää siihen tottumattomalle, mutta viimeiseen periaatteeseen uskoo moni muukin libertaari, aatteen valistusperinnön takia. Juuri tämän takia luotamme niin helposti virhelistoihin. Vastoin monien luuloa, argumentaatiovirheiden osoittamisen tarkoituksena ei kuitenkaan ole toisen hiljentäminen, osoittaminen vääräksi tai lyöminen lyttyyn. Päin vastoin tarkoituksena on keskustelun pitäminen kohdennettuna, sulavana ja tuloksellisena. Luonnollinen logiikka on teoria hyvästä ajattelusta, ei ase. Virhelistat eivät myöskään ensi sijassa ole olemassa siksi, että niihin voi viitata keskustelussa, vaan siksi, että keskustelijat voivat käydä hakemassa niistä tarpeelliset käsitteet joiden avulla muokata ajatteluaan paremmaksi. (Esim. varsinaiset tiedemiehet joutuvat vain harvoin viittaamaan loogisiin virheisiin eksplisiittisesti.) Jos siis sortuu virheeseen ja se on niin paha että joku todella jaksaa huomauttaa siitä, kannattaa ehdottomasti käydä oma päättely uudelleen läpi. Silloin a) voi huomata omissa ajatuksissa ja ajatusmalleissa korjaamisen varaa, b) oppii oman ajattelun emotionaalisista piirteistä ja c) tavoittaa usein syvemmän ymmärryksen tämänhetkisistäkin teorioistaan.
Jotta keskustelu etenisi, kannattaa sitten aina miettiä toisenkin kerran ennen kuin syyttää toista virheestä—luonnollinen keskustelu on aina täynnä niitä, eivätkä läheskään kaikki virheet ole keskustelun kululle olennaisia. Etenkään ad hominem, jonka voi yleensä jättää huomiotta—keskustelua seuraavanhan tulisi toki tajuta, että loukkaus ei vaikuta keskusteltaviin asioihin mitenkään. Mikäli virheiden osoittamisesta siis haluaa olevan jotain hyötyä, on tarpeetonta pakottaa kanssakeskustelijaa jatkuvasti pöyhimään väitteidensä loogista hienorakennetta, mikäli päätelmät kuitenkin ovat pääsääntöisesti järkeviä (tai vaihtoehtoisesti niin perifeerisiä, että ne voi jättää huomiotta).
Kun seuraa tällaisia arkisia peukalosääntöjä, argumentaatioanalyysistä tulee korvaamaton, jaettu työkalu, eikä se ole enää vain tylppä instrumentti, jolla voi väsyttää vastustajan. Tässä vaiheessa Kokkarisellakaan ei luulisi olevan tarvetta perustavaa laatua olevaan kritiikkiin.