Maan omistusoikeus on käytännönläheisemmin katsottuna vain nippu erilaisia oikeuksia erilaisten tekojen kieltämiseen muilta. Oikeuksien määräytymiseen ja etenkin risteävien oikeuksien ulkoishaittojen ja muiden selvittämiseen vaaditaan kuitenkin aina tietyllä tavalla mielivaltaa, ja kysymys onkin eräs libertarismin keskeisimmistä ongelmista.
Käytännössä omistaja saa kieltää läpikulun ja pyytää siitä mielivaltaista hintaa, mutta hän ei saa ampua kieltoa rikkovia pakolaisia. Pakolaiset joutuvat myöhemmin korvaamaan temppunsa omistajalle ja ehkä maksamaan jonkinlaisen sakon, mutta pääsevät lopulta varsin kohtuulliseen hintaan hyötyihin nähden. Täydellisiin markkinoihin verrattuna säännöllä on vaikutuksia vain tulonjakoon (Coasen teoreema), ei reaaliseen tehokkuuteen (tässä tai muissa läpikulkuongelmissa), ja nämäkin vaikutukset ovat rajattuja koska ideaalimarkkinoiden hinnan ja monopolihinnalle asetetun katon differentiaalin kasvaessa löydetään yleensä nopeasti yhä parempia syitä sille ettei monopolisti kilpailluilla markkinoilla olisi edes halunnut pyytää kattoa korkeampaa hintaa.
Yhä pitää myös muistaa omistuksen jakautumisen olevan ihan puhtaan historiallinen ilmiö. Miten ongelmatilanteeseen on päästy? Eikö donitsirinkilän keskuksen ostaja tiennyt ostaessaan maa‐aluetta, että joku jo omistaa donitsin? Jos tiesi, silloinhan hänellä oli mahdollisuus joko ostaa kiusantekijältä läpikulkuoikeus, tai vastaavasti hinta olisi ollut täysin minimaalinen ja läpikulkuoikeuden puutteen aiheuttama haitta olisi internalisoitu jo siihen. Yleisesti ottaen kaikki linnoitusongelmat ovatkin ainakin teoriassa hallittavissa etukäteissopimuksin, maan mukana kulkevin rajoituksin sopimusehtoihin ja vastaavin yksityisoikeudellisin keinoin. Ja jos puolestaan sitten aletaan esittää utopistisempia ajatusleikkejä vaikka koko Helsingin niemen ympäröivästä rinkilästä, silloin vastaan alkaa tulla jo äärettömyyksiin nousevan rajahyödyn kaltaisia ongelmia.
Tällaiset argumentit ovat täysin perifeerisiä liberalismille kokonaisuutena. Harvemmat liberaalit jaksavat takertua niihin kuin filosofisena leikkinä, koska tilanteet ovat niin kaukaahaettuja että kaikista poliittisista järjestelmistä aina löytyy aivan yhtä pahoja kauneusvirheitä, tai pahempia. Pelastusvene‐esimerkit ja vastaavat tulevat keskusteluun mukaan vasta kun väittelijä antaa vastustajan painaa argumentin ideologian reuna‐alueille. Tämä useimmiten kertoo enemmän keskustelun ja keskustelijoiden heikosta tasosta kuin puhuttavana olevasta aatteesta.