Minarkismi on libertarismin kahdesta pääsuuntauksesta perinteisempi. Sen kannattajat katsovat, että paras tapa taata yksilönvapaus on muodostaa ns. minimivaltio—minarkia—jonka ainoana tehtävänä on pitää huolta siitä että yksilönvapaus toteutuu. Minarkia ei ole uusi ajatus: klassisen liberalismin yövartijavaltio tarkoittaa täsmälleen samaa asiaa. Vanhempi nimitys periytyy saksalaiselta sosialistilta Ferdinand Lassallelta, joka parjasi sillä liberaalien valtiovihamielisyyttä. Nimitys kääntyi kuitenkin pian tarkoitustaan vastaan—yövartijan tai liikennepoliisin tavoin toimiva minimivaltio todella pitää järjestyksen yllä ja asiat liikkeessä paljon paremmin kuin kaikkivoipa preussilainen isänmaa.
Minarkia on valtio, jolla ei ole oikeutta itsenäiseen poliittiseen
vaikuttamiseen tai määräilyyn, ja joka luo vain minimaaliset
reunaehdot toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Toisin kuin nykyvaltio se
ei ole mielivaltainen poliittinen taistelukenttä jolla kaikki saavat
toteuttaa hyviä päämääriään
, vaan sen tehtävä on rajattu
yksinomaan vapauden ja oikeusvaltion periaatteiden toteuttamiseen.
Tavallisesti katsotaan, että minimivaltio sisältää poliisitoimen, tuomioistuinlaitoksen, maanpuolustuksen ja kenties muutamia näiden tarvitsemia tukitoimia kuten verottajan ja ehkä vankeinhoitolaitoksen. Se saattaa sisältää myös jonkinlaisen rajatun demokraattisen järjestelmän jonka kautta valtiokoneistolle luovutettua valtaa voidaan hallita ja perustuslakia muuttaa, mutta tämänkin toiminnalle asetettaisiin huomattavasti tiukemmat reunaehdot kuin nykyään.
Minarkia on valtio siinä missä muutkin, eli määritelmällisesti alueellinen väkivaltamonopoli. Minarkistit katsovat, että tässä yksittäisessä asiassa monopoli johtaa varmempaan, vakaampaan ja halvempaan takeeseen oikeuksien toteutumisesta kuin anarkokapitalismi, vaikka perusoikeuksien luonteesta ollaankin libertarismin sisällä samaa mieltä. Kilpailu johtaa monessa asiassa hyvään, mutta minarkistit katsovat, että kilpailumekanismin toimiminen vaatii ensin väkivalloin taatun, legitiimit perusoikeudet tuottavan oikeusvaltion. Niitä ei voida tarjota markkinoilla, vaan vain perinteinen valtioinstituutio riittää takaamaan ne.
Valtion väkivaltaisuus on tietenkin eettinen ongelma. Tavallisesti katsotaankin, että minarkiassa kansalaisten hyväksyntä (yhteiskuntasopimus) on koodattu perustuslakiin, jonka tulee määritellä täsmällisesti valtion toimiala ja tehdä selväksi ettei minarkialla ole oikeutta itsenäiseen harkintavaltaan. Minarkistit katsovat, että väkivaltamonopolin pakkojäsenyys on tässä pienempi paha kuin täysi oikeudellinen kaaos, ja että vapauden rajoitus on niin pieni että yhteiskuntasopimusajattelu on juuri ja juuri oikeutettavissa. Ajatus vastaa sitä tasavaltalaista raamia joka aikanaan tuotti Yhdysvaltain perustuslain, vaikka nykylibertaarit vaatisivat ikävien kokemuksien valossa paljon tiukempia reunaehtoja.
Minimivaltion eettinen oikeutus lähtee siis yksilön oikeuksista ja välttämättömyydestä, ja on hyvin tiukasti rajattu. Yksi leimallinen libertaarin teorian piirre onkin se, että perustuslakia rikkovaa valtiota ja sen virkamiehiä vastaan saa puolustautua väkivalloin—jos valtio ylittää mandaattinsa, se menettää oikeutuksensa.
Minarkian ajatusta ei pitäisi käsittää täysin kirjaimellisesti. Käsite kuvaa paremminkin julkista valtaa kokonaisuutena, ja kun puhumme minarkiasta, puhumme siitä mitä julkiseen toimivaltaan kuuluu. Emme tarkoita, että vallan kahvassa pitäisi välttämättä olla juuri tietynnäköinen valtioinstituutio. Ne rajoitukset joita libertaarit asettavat minarkian toiminnalle koskevat yhtäläisesti kaikkia laillista rangaistusvaltaa käyttäviä yhteiskunnallisia instituutioita ja niiden palvelijoita.
Muutamia merkittäviä minimivaltion tai hyvin sen kaltaisen valtiomuodon kannattajia ovat olleet John Locke, Anders Chydenius, Robert Nozick, Milton Friedman, Friedrich von Hayek, Ayn Rand, Ludwig von Mises ja Henry David Thoreau.