Popperilainen maailmankuva lähtee siitä, että me elämme objektiivisessa todellisuudessa ja että voimme tieteellisen menetelmän avulla parantaa ymmärrystämme siitä kuinka se toimii. Tieteellinen metodi toimii siten, että tiedemies laatii tutkimaansa ilmiötä selittävän teorian ja alistaa sen tämän jälkeen mahdollisimman voimakkaalle kritiikille ja empiiriselle kokeille. Väärät teoriat saadaan tällöin hitaasti falsifioitua, ja tietomme maailman toiminnasta vähitellen paranee. Nykypopperilaisuudelle laajassa mielessä on ominaista, että tämä tieteenfilosofiasta lähtenyt epistemologia laajennetaan koskemaan hyvin suurta osaa inhimillisestä tiedosta kokonaisuutena.
Niinpä myös moraali‐ ja poliittinen filosofia voidaan nähdä empiirisen, objektiivisen tiedon piirissä olevaksi asiaksi. Tästä näkökulmasta moraali käsittelee sitä, mitä ihmisen on oikein haluta ja mitkä tavat ovat oikeita halujen saavuttamiseksi. Koska erilaisia moraalijärjestelmiä on mahdollista luoda ääretön määrä, meidän tulee löytää tapoja kritisoida niitä; löytää järjestelmästä oleellisia vikoja, jotka auttavat meidät hylkäämään huonot järjestelmät ja etsimään parempia. Vastaavasti poliittiset järjestelmät eivät ole vain subjektiivisia mielipiteitä, vaan kritisoitavissa olevia tiedollisia rakenteita. Moraali‐ ja poliittisen filosofian tehtävänä on toisaalta ylläpitää tällaista kritiikkiä, toisaalta kehittää uusia työkaluja joilla moraaliteorioita voidaan käsitellä sekä parempia kriteerejä joita vastaan teorioita voidaan arvioida.
Popperin seuraajat ovat tavallisesti varsin käytännönläheisiä. Ne perusperiaatteet joita he käyttävät moraalin arviointiin lähtevät maalaisjärjestä, käytännön näkökohdista tai hyötyperusteista. Moraalijärjestelmältä voidaan esimerkiksi vaatia, että sitä noudattavan ihmisen tulee voida onnistua tavoitteissaan. Jos näin ei ole, ihminen epäonnistuu väistämättä oman moraalijärjestelmänsä puitteissa (koska tavoitteet ovat osa moraalijärjestelmää). Esimerkiksi moraali joka rajoittaa ilman perusteltua syytä yksilön tekemisiä on tämän takia huono.
Samoin, moraalijärjestelmän tulee olla sellainen, että se sallii itsensä kritisoinnin ja korvatuksi tulemisen mikäli parempi moraaliteoria löytyy. Jos moraalijärjestelmä ei salli tätä, se estää oikean moraalin löytämisen ja näin myös noudattamisen. Moraalin tulee siis olla avointa ja itsekriittistä, ei dogmaattista tai konservatiivista.
Esimerkkejä tällaisista yksinkertaisista, järkiperäisistä kriteerioista joita moraalille voidaan asettaa löytyy huomattava määrä, ja jo niistä seuraa yllättävän tiukka perinteisen moraalin kritiikki.
Sama pätee sitten myös siihen moraalin osajoukkoon jonka me kohotamme laiksi. Yhteiskuntajärjestelmänkin tulisi olla sellainen, että se tuottaa toivottuja lopputuloksia ja kestää kriittisen tarkastelun. Kuten moraalijärjestelmällä poliittisella ideologialla on aina tavoitteita ja ehdotettuja menetelmiä näiden saavuttamiseksi. Tällaisen ideologian tulisi kestää samanlainen kriittinen tarkastelu. Erityisesti järjestelmä ei saa estää uuden tiedon luomista. Tästä syystä popperilaiset kannattavat avointa yhteiskuntaa.
Edelleen, yhteiskuntajärjestelmän pitää olla konsistentti, eli tavoitteiden pitää olla saavutettavissa esitetyillä keinoilla. Siksi popperilaisuuteen kuuluu olennaisena osana järkiperäinen politiikka—ei riitä että on yhteiskunnasta jotakin mieltä, vaan on pystyttävä myös perustelemaan miksi ja pidettävä huolta että omat poliittiset mielipiteet ovat sopusoinnussa sen kanssa mitä me tiedämme yhteiskunnan toiminnasta.
Tällainen tiedonkuva on erittäin hyvässä sopusoinnussa liberalismiin perinteisesti liittyvien valistusarvojen, kuten skeptisyyden, rationaalisuuden ja edistysuskon kanssa. Niinpä libertaariliikkeessäkin on popperilainen siipensä.