Utilitarismi on pääasiassa 1700‐ ja 1800‐luvuilla syntynyt filosofinen koulukunta, joka formalisoi antiikin epikurolaisuuden, hedonismin ja eudaimonismin ajatukset ja soveltaa niitä etiikkaan, moraaliin sekä yhteiskuntafilosofiaan. Utilitarismi lähtee siitä, että moraalisääntöjen ja lain tehtävänä on puhtaasti edistää yhteistä hyvinvointia ja onnellisuutta.
Utilitaristit eivät esitä yhteiskunnalle selviä päämääriä vaan katsovat, että päämäärät seuraavat yksittäisten ihmisten mielihaluista. Yhteiskunnan tehtävänä on tyydyttää nämä mielihalut mahdollisimman laajasti. Tässä mielessä utilitarismi on metodologialtaan individualistista—yhteiskunnan tavoitteet määräytyvät alhaalta ylöspäin. Toisaalta utilitarismissa on myös vahva kollektiivinen puolensa, koska hyvinvoinnin mittari on nimenomaan yhteinen. Yksilöllisen menetelmän ja yhteisöllisen arvoasteikon ristiriita on selvästi ongelmallisin osa libertaaria utilitarismia, joten suurin osa kritiikistä kohdistuu juuri siihen. Libertarismin vastustajat väittävät, että utilitarismista ei seuraa libertarismia, ja muut libertaarit kritikoivat utilitaareja taipumisesta kollektivismiin.
Valistusajalla taloustieteen, utilitarismin ja liberalismin kehitys kytkeytyivät elimellisesti yhteen, ja utilitarismista tuli luonnonoikeuden ohella toinen klassisen liberalismin filosofisista peruspylväistä. Tuohon aikaan utilitarismin katsottiin johtavan siihen, että taloudellisesti tuottavin yhteiskuntajärjestelmä oli paras yleiselle hyvinvoinnille. Koska kyse oli nimenomaan yhteisestä hyvinvoinnista, tulonjakoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota ja tulonsiirrot jätettiin pitkälti poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Korkeintaan minimaalinen köyhäinapu katsottiin poliittisen järjestelmän huoleksi. Tuloksena oli uusi, rajattu puolustus aiemmin luonnonoikeuksien avulla perustellulle liberaalille mallille.
Utilitaarilibertaarit seuraavat klassisten utilitaristien kuten Jeremy Benthamin ja John Stuart Millin jalanjälkiä. 1800‐ ja 1900‐lukujen kehitys taloustieteessä on kuitenkin muuttanut merkittävästi keskustelun kulkua, sen jälkeen kun marginalistinen vallankumous legitimoi ajatuksen rahan laskevasta marginaaliutiliteetista. Sen nojalla on teoriassa perusteltavissa tasaisen tulonjaon paremmuus vaihtoehtoihin nähden. Niinpä utilitaari voi päätyä libertarismiin vain jos hän soveltaa hienovaraisempia periaatteita. Tyypillisiä tällaisia ovat muun muassa kasvuun, paljastettuihin preferensseihin, rahan vaihtelevaan kokonaisutiliteettiin, insentiiveihin ja institutionaaliseen taloustieteeseen pohjaavat argumentit. Ei olekaan ihme, että utilitarismi ja taloustieteen tuntemus kytkeytyvät libertaarien keskuudessa usein toisiinsa.