Libertaarit pitävät aatettaan klassisen liberalismin suorimpana jälkeläisenä. Vaikka ensimmäiset selvästi liberaalit ajattelijat löytyvät jo antiikin Kreikasta (mm. Epikuros, skolastikot ja eritoten Ateenan pormestari Perikles), järjestytynyt liberalismi ja ideologian yhtenäisempi kirjallinen traditio syntyivät vasta 1600‐ ja 1700‐luvun taitteessa alkaneena valistusaikana. Niiden välittömät esimuodot löytyvät toisaalta ranskalaisten fysiokraattien, toisaalta englantilaisten vapaamielisten levellerien kirjoituksista.
Ensimmäinen varsinainen liberaali filosofi oli John Locke (1632–1704),
joka puolusti uskonnonvapautta vuonna 1689 ilmestyneessä kirjassaan
A Letter Concerning Toleration
. Kuten muukin sivistyneistö hän eli
voimakkaasti mukana valistusajan hengessä, joka korosti uskaliasta
järjenkäyttöä inhimillisen edistyksen hyväksi. Locken tunnetuin teos on
On Civil Government
, jossa hän esittää tasa‐arvoisen ja
negatiiviseen vapauteen perustuvan hallintoihanteen. Hän oikeuttaa sen
kehittämällään luonnonoikeuden käsitteellä, joka on myöhemmin toiminut
muun muassa ihmisoikeussopimusten pohjana. Locke kehittää
yksityisomaisuuden teorian ja perustaa yhteiskuntajärjestyksensä
pitkälti sille. Pääpaino on mielipiteen‐, sanan‐, uskonnon‐ ja
painovapaudella. Toisin kuin monet myöhemmät liberaalit, Locke myös
suhtautuu kriittisesti demokratiaan, jonka hän pelkää taittuvan
enemmistön tyranniaksi.
Toinen tärkeä skottilaisen valistuksen edustaja oli David Hume (1711–1776), joka
istutti valistusaatteeseen läpikäyvän skeptisyyden. Se on myöhemmin
toiminut oivana pohjana muun muassa 1900‐luvun tieteenfilosofian
fallibilismille, ja onnistui aikanaan ravistelemaan voimakkaasti jopa
Kantia. Eikä tietenkään tule unohtaa Adam Smithiä (1723–1790), modernin
taloustieteen isää, jonka teosta An Inquiry into the Nature and
Causes of the Wealth of Nations
pidetään sekä taloustieteen että
taloudellisen liberalismin itseoikeutettuna klassikkona. Hänen
luonnollinen seuraajansa oli David Ricardo (1772–1823), jonka työ loi
taloustieteen klassisen koulukunnan, ja säilyy tähän päivään muun
muassa komparatiivisen kustannushyödyn käsitteessä.
Ajan englantilaisista olennaisimpia lienevät Jeremy Bentham (1748–1832), joka loi pohjan liberalismin utilitaristiselle päähaaralle, sekä tietenkin Mary Wollstonecraft (1759–1797), jonka ympärille kerääntynyt liike toi valistusaatteeseen sille niin olennaisen sukupuolisen tasa‐arvon tavoittelun. Benthamin työ on välillisesti vaikuttanut eritoten taloustieteen kysynnän teorian kehitykseen, kun taas Wollstonecraftin ansiosta liberalismin voidaan ensimmäisenä aatteena katsoa vapauttaneen naisen. Esimerkiksi marxilaisen sosialismin vastaavat kannat periytyvät suoraan aiemmasta valistusaatteesta.
Samaan aikaan valistus ravisteli myös manner‐Eurooppaa. Eritoten Ranskassa vaikutti monia liberaaleja ajattelijoita. Montesquieun paronin (1689–1755) aikaiset kirjoitukset loivat pohjan tälle liikkeelle ja perustivat mm. vallan kolmijako‐opin. Sittemmin Voltairen (1694–1778) pistävän satiirinen tuotanto piikitteli yhtälailla kirkkoa, aatelistoa kuin vallitsevaa asiaintilaakin. Tällaiset vaikutteet johtivat aikanaan sekä Ranskan vallankumoukseen että Yhdysvaltain itsenäistymiseen, joissa valistusaatteen vaikutus näkyy selvästi. Saksassa taas toimi Immanuel Kant (1724–1804), ehkä vaikutusvaltaisin länsimainen filosofi kautta aikain. On erikoista, että hänen varsin pitkällemenevät klassisen liberaalit poliittiset kantansa ovat sittemmin jääneet niin vähälle huomiolle.
Kaksi merkittävintä valistusaatteen saavutusta olivat Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumous. Liberalismin antiautoritaarisuus ja vapauskäsitys näyttelivät molemmissa merkittävää osaa—uskonnon‐, ajatuksen‐ ja painovapauden lisäksi liberalismiin on alusta asti kuulunut myös perittyjen etuoikeuksien ja harvainvallan vastustus. Kun Ranskassa Jean‐Jacques Rousseaun (1712–1778.) kaltaiset filosofit ajoivat läpi demokratiapainotteisempaa ajatusmallia, Yhdysvallat päätyi puhdasoppisempaan klassiseen liberalismiin ja tasavaltalaisuuteen. Aatteellinen jakolinja mannermaisen liberaalidemokratian ja anglo–saksisen tasavaltalaisuuden välillä tukevoitui. Amerikkalaisen klassisen liberalismin edustajista täytyy mainita eritoten perustajat James Madison (1751–1836) ja Thomas Jefferson (1743–1826). Heidän ja monien muiden ansiosta Yhdysvallat noudatti puolentoista vuosisadan ajan yllättävänkin liberaalia perustuslakia.
Britanniassa klassista liberalismia kantoi 1800‐luvulla eteenpäin
Whig‐puolue, jonka tunnetuin jäsen lienee lordi Acton (1834–1902),
yksi suurista liberaaleista historijoitsista. Actonin vapaamielisistä
ranskalaisista aikalaisista merkittävin lienee teräväkielinen
taloustieteilijä Frederic Bastiat (1801–1850), jonka teokset
The Law
ja What is Seen and What is not Seen
ovat edelleen
pakollista luettavaa liberaaleille. Myös Jean Baptiste Say
(1767–1832) vaikutti samaan aikaan—hänen lakinsa on
taloustieteessä edelleenkin liberaalin ja tuotantopuolen selitysmallien
selkäranka. Ei olekaan yllätys, että klassinen liberalismi ohjasi
aina 1800‐luvun loppupuolelle laajasti ulkopolitiikkaa, ja
Iso‐Britannian, Yhdysvaltojen, Ranskan sekä Ruotsin talousmahtien
kautta myös länsi‐Euroopan sisäpolitiikkaa.
Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotatalous oli aatteelle merkittävä isku, vaikka maailmansotien välisenä aikana palattiinkin vapaampaan kauppaan. Neuvostoliiton synty vuonna 1922 nosti sosialismin uuteen arvoon, ja 30‐luvun suuri lama johti myös laajamittaiseen epäilykseen vapaan markkinatalouden toimivuudesta. Yhdysvalloissa lamaa seurannut New Deal kasvatti merkittävästi liittovaltion valtaa, ja perustui nimenomaan vasemmistolaiselle politiikalle. Viimeistään toisen maailmansodan tapahtumat pyyhkivät myös liberaalin kauppa‐ ja ulkopolitiikan maailmankartalta.
Seuraavina vuosikymmeninä sosialidemokratian ja
hyvinvointivaltioajattelun leviäminen marginalisoivat edelleen
vapausaatetta, ja keskittivät sen tukijat sosiaaliliberalismin taakse.
Niinpä 60‐luvulle tultaessa aatteen klassinen haara eli lähinnä
yksittäisten filosofien kuten F.A. Hayekin (1899–1992)
kirjoituksissa. Tämä kehitys johti Yhdysvalloissa siihen, että
liberalismi terminä tuli kuvaamaan sosiaaliliberaalia ja jopa
sosialistista katsantokantaa. Niinpä 1950‐luvun puolivälissä maan
klassiset liberaalit alkoivat käyttää aatteestaan nimeä
libertarismi
.
Kylmän sodan ollessa kylmimmillään Ayn Rand (1905–1982) julkaisi 1959 teoksensa Atlas Shrugged, joka synnytti Yhdysvaltain objektivistiliikkeen. Ajan vastakkainasettelu kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä suosi kapitalismin rohkeaa puolustusta, ja paluuta kohti aiempaa, liberaalia sisäpolitiikkaa.
Suunnanmuutos voimistui 1970‐luvulla, kun ajan stagflaatio koitui
takaiskuksi sodanjälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle ja
mahdollisti näin taloustieteen monetaristisen koulukunnan nousun. Sen
johtavat hahmot, kuten Milton Friedman, olivat klassisia liberaaleja.
Osittain öljykriisin ja sitä seuranneen hintasääntelyn vastaliikkeeksi
perustettiin 1972 Libertarian Party of the United States. 1970‐luvun
puolivälissä julkaistiin lyhyin väliajoin David D. Friedmanin
kirjoittama utilitaristisen anarkokapitalismin perusteos,
The Machinery of Freedom
, sekä Robert Nozickin (1938–2002)
Anarchy, State and Utopia
, joka onnistui elvyttämään
klassisen liberalismin uskottavana näkökulmana maan
filosofipiireissä. Kehitys johti lopulta siihen, että 80‐luvun
vaikutusvaltaisimmat poliitikot, Ronald Reagan (1911–2004) ja Margaret
Thatcher, olivat molemmat liberaaliklassikkonsa lukeneita
konservatiiveja.
Sittemmin varsinkin Internet, joka lähti Yhdysvaltain länsirannikon vapaamielisistä tietokonepiireistä ja akateemisesta maailmasta, on levittänyt aatetta. Joskus väitetään jopa, että libertarismi on netin vallitseva ideologia.