Mitä on libertarismi?

Libertarismia terminä käytetään nykyään kahdessa hieman toisistaan eroavassa merkityksessä. Yhdysvalloissa libertarismi viittaa likimain samaan asiaan kuin liberalismi Euroopassa—se on vain uusi termi joka otettiin käyttöön sen jälkeen kun liberaalista oli tullut synonyymi vasemmistolaiselle. Tässä merkityksessä käsite on varsin väljä. Toisaalta Euroopassa viitataan libertarismilla klassisen liberaalin tradition radikaaleimpaan nykyhaaraan, jota esimerkiksi Yhdysvaltain Libertarian Party ajaa. Näin tehdään, koska libertaarit haluavat erottautua vapausaatteen maltillisemmista suuntauksista, jotka ovat nykyään paljon näkyvämpiä. Tässä FAQ:issa seurataan suppeampaa määritelmää.

Libertarismi on poliittinen ideologia, joka juontaa juurensa klassisesta liberalismista ja osittain individuaalianarkismista. Aate korostaa yksilönvapautta, omaisuusinstituution merkitystä ja vapaiden markkinoiden paremmuutta kontrollitalouteen nähden. Vapaus määritellään vanhaliberaaliin tapaan negatiivisesti, eli perusoikeudeksi päättää omista asioista ilman että muut puuttuvat päätöksiin. Aate pelkistää vapauden niin sanottuun nonaggressioprinsiippiin (NAP).

Libertaarit katsovat, että yksilöllä on pohjimmiltaan kolme perusoikeutta. Ne ovat ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Kaikki kolme oikeutta tulkitaan libertarismissa melko tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on suvereeni niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Lisäksi sopimuksin on mahdollista luoda monimuotoisia velvoitteita, yksityisiä säännöstöjä, siirtää hallintaoikeuksia ja vastaavaa, kunhan kaikki tämä tapahtuu vapaaehtoisesti. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu siis toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan autonomiaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin.

Aatteeksi libertarismi on tavattoman individualistinen. Se korostaa yksilön itseisarvoa, ihmisten erillisyyttä toisistaan ja inhimillistä monimuotoisuutta. Yksilöillä katsotaan olevan peruuttamattomia, toisten mielipiteistä riippumattomia perusoikeuksia, ja heitä pidetään ensisijaisena poliittisena yksikkönä. Toisin kuin useimmissa muissa aatteissa, libertarismissa yhteiskunnan ja valtion asema pitää erikseen oikeuttaa yksilöiden oikeuksista ja valinnoista lähtien. Yhteiskunta on siinä vain joukko yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti lähteä yhteistoimintaan toistensa kanssa. Tämän takia libertarismissa yhteiskunnalla ei ole oikeutta määräillä yksilöä.

Vastaavasti libertaarilla yhteiskunnalla ei ole suuria yhteisiä päämääriä joiden edessä yksilöiden tulee kumartua, sen tehtävänä ei ole kasvattaa ihmisistä tietynlaisia eikä sen ole tarkoituskaan kehittyä mihinkään ennaltamäärättyyn suuntaan. Päin vastoin, yhteiskunnan tehtävänä on palvella yksityistä päätösvaltaa ja kehitystä. Yhteiskunnan kuva määräytyy libertarismissa puhtaasti siitä mitä yksilöt kulloinkin sattuvat haluamaan. Tämä on ymmärrettävästi hyvin dynaaminen ja muutosmyönteinen tapa nähdä yhteiselämä.

Libertarismin individualismista seuraa myös, että yksilöä ei voida pakottaa elämään edes enemmistön toiveiden mukaan. Päin vastoin, lain ja politiikan ainoana tehtävänä on mielestämme tarjota yksilöille ympäristö, jossa he voivat rauhanomaisesti saattaa erilliset, usein ristiriitaiset toiveensa linjaan keskenään. Libertarismi aatteena on siis jo lähtökohdiltaan hyvin pluralistinen. Sen yhteiskuntaihanne ei lähde yhdestä kansasta, kielestä, tapakulttuurista tai vastaavasta, vaan lukemattomien erilaisten yksilöllisten elintapojen rinnakkaisuudesta.

Samalla on selvää, että ihmisten toiveet ja halut eivät ole suorastaan vastakkaisia. Ne ovat ristiriitaisia vain siinä mielessä, että yksilöiden toivomukset eivät luonnostaan ole täysin yhteensopivia. Jos toiselta varastaa hän köyhtyy, mutta useimmat tavat rikastua eivät vahingoita toisia millään tavalla. Libertaarit katsovat, että yhteiskunta on täynnä mahdollisuuksia sovittaa ihmisten toivomukset yhteen kaikkia hyödyttävällä tavalla. Näin tapahtuu, kun laki takaa kullekin yksilölle oikeuden olla tekemisissä toisten kanssa silloin ja vain silloin kun hän itse niin haluaa, eli kun hyötyä on odotettavissa. Libertaarien yhteiskuntaihanne nojaa samaan intressien luonnollisen harmonian ajatukseen kuin klassisten liberaalienkin.

Libertarismissa laki on vain minimaalinen reunaehto rauhanomaisen yhteiskunnan synnylle. Lain tarkoituksena ei ole ohjata ihmisten elämää yksityiskohtaisesti—edes hyvään tai moraaliseen suuntaan—vaan mahdollistaa se että ihmiset luovat omat merkityksensä, ratkaisunsa, naapurisuhteensa ja taloudelliset instituutionsa rauhallisesti. Laki takaa ainoastaan sen, että järkevistä valinnoista saa kerättyä niiden täyden hyödyn eivätkä toiset pysty maksattamaan typeriä valintojaan sinulla. Tällöin kaikilla on mahdollisimman hyvä kannustin tehdä järkeviä valintoja ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan.

Libertaari laki säätelee yhteiskunnan toimintaa korkeintaan epäsuorasti, yhtenäistämällä yksilön ja yhteisön intressit. Libertaari laki valjastaa omaneduntavoittelun yhteisön hyödyksi, eikä muuta.

Oikeus omaisuuteen on tässä keskeistä, koska kaikkien muiden vapauksien toteutuminen riippuu yksilön kyvystä hallita tiettyjä materiaalisia resursseja, ja koska resurssien järkevä käyttö on yksi suurimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yksityisomaisuus ja vapaa markkinatalous luovat voimakkaan kannustimen resurssien tehokkaaseen käyttöön, teknologiseen kehitykseen ja tasa‐arvoiseen, hyväksi havaittuihin sääntöihin perustuvaan kaupankäyntiin.

Poliittinen päätöksenteko taas on libertaarista näkökulmasta aina väkivaltaista, koska laki tietysti ylläpidetään väkivallan uhalla. Libertaarit katsovat, että väkivaltaa saa käyttää vain lisäväkivallan estämiseen, eli vapausoikeuksien ylläpitoon tai itsepuolustukseen. Aate on siis tietyssä mielessä myös politiikan vastainen. Se pyrkii asioiden depolitisointiin, ja sen yhteiskuntaihanne koostuu kansalaisyhteiskunnasta jossa julkinen valta on häivytetty taka‐alalle.

Aatteen vapauskäsityksestä ja politiikanvastaisuudesta seuraa, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta ohjata—eikä velvollisuutta auttaa—yksilöä. Täysin libertaarissa yhteiskunnassa kaikki hyvinvointivaltioon liittyvät rakenteet on purettu, ja korkeintaan yksilönvapauden ylläpitoon liittyvä valtiollinen väkivaltakoneisto jää jäljelle. Osa libertaareista vastustaa jopa oikeuslaitoksen julkisuutta, moraalisin perustein.

Ehkä suurin ero libertarismin ja muiden aatteiden välillä on kuitenkin se että libertarismi puhuu ainoastaan oikeellisesta lainkäytöstä. Se ei ole kokonainen maailmankuva eikä se esimerkiksi kerro millaista on hyvä elämä. Se ei pyri tekemään ihmisistä moraalisia, mukavia tai rikkaita, eikä se estä ihmisiä tekemästä virheitä. Nämä kaikki ovat libertaareille yksityisiä asioita, ja me vedämme jyrkän rajan julkisen ja yksityisen välille.

Kun libertarismi määritellään näin, huomataan, että se ei ole yhtenäinen ideologia. Se koostuu useista erillisistä osateorioista, joilla on omat kannattajansa. Kaikki filosofiat jotka kannattavat tiukkaa negatiivista vapautta eivätkä puutu ihmisten yksityiseen elämään ovat libertarismia, joten libertaareja on moneen lähtöön. Tämä ei ole vahinko, sillä liberalismi on alusta alkaen ollut universalistinen ideologia. Sen päämääränä on yhteiskuntamalli, joka palvelee kaikkia samanaikaisesti, alistamatta ketään.